Kreetalainen leipäkori, yhteisöllisen ja yksilöllisen kulttuurin rajana
Kreikkaan muutettuani kreetalainen leipäkori oli kuin mikä tahansa ei-niin-tärkeä esine, itsestäänselvyys. Siihen saattoi suhtautua välinpitämättömästi. Kreetalaisessa tavernassa se tuodaan ensimmäisenä vastalevitetylle valkealle paperiliinalle. Siinä on vaaleahkoa leipää suurina paloina, usein myös aterimet. Siitä alkaa ruokailu.
Kuivalla leivälläkö pitäisi aloittaa silloin kun suu on karhea kuin santapaperi ja vatsa kiljuu ruokaa? Kyllä ja ei. Leivän alaspanijaksi pitää ymmärtää tilata salaattia tai tahnoja, joita kreikkalainen keittiö on tulvillaan. On favaa (hernetahnaa), tsatzikia (valkosipuli-jugurttitahnaa), melitzanosalataa (munakoisotahnaa), favokoukiá (härkäpaputahnaa), tirokavtería (polttavaa juustotahnaa), taramosalátaa (mätitahnaa) jne tilanteen ja muun ruokalistan mukaan. Näillä nälkä saadaan aisoihin niin että jaksaa pääruokaa odottaa, jos se nyt enää vatsaan mahtuu.
Kreetalaisen leipäkorin sisältö
Mutta alkuun uudestaan, sen leipäkorin sisältöön. Minä aina vertailin sitä suomalaiseen. Suomi leipämaana esittelee parastaan, on hapanta leipää ja limppua, on imellettyä leipää, on valkoista, on rieskaa ja erilaisia korppuja ja näkkileipiä, kaikki sievinä ohuina kauniina annospaloina.
Nämä palat odottavat päälleen ensin levitettä ja sen päälle leikkeleitä, juustoja, kinkkua, kalkkunaa, kalaa, salaatteja, vihanneksia…. Kaikki erinomaisen makuisia. Sitten muistin, että Kreikassa keskimäärin eletään pidempään ja terveempänä kuin täällä. Voisiko se johtua leipäkorista?
Nykyään turistitavernan leipäkorissa on tuoreen rapeakuorisen vaalean leivän lisäksi useampaa lajia. Ennen se oli tummaa, kivimyllyssä jauhetuista karkeista jauhoista leivottua. Sellaista ei saa enää mistään.
Suuria juurella nostatettuja limppuja kyllä näkee ja myös korpuiksi kuivatettua paksimadia. Valkoisessa leivässä ei ole paljoa muuta kuin vettä, hiivaa, suolaa ja vehnäjauhoja. Sekö muka terveellistä?
Kreikassa leivälle ei tule levitettä. Sitä ei tarvita, sillä leipää ei syödä päällysteidensä kanssa, vaan leipä dipataan kastikkeisiin ja tahnoihin. Se kuuluu hyviin tapoihin. Näitä kaikkia kauhotaan leipäpalalla suuhun – leivällä myös siivotaan tarkkaan tahnalautanen tai kaavitaan salaatinkastikkeet kulhosta.
Kun en leipäkorin sisällöstä löytänyt vastausta terveyteen ja pitkäikäisyyteen, olin ymmälläni. Kreikkalaiset syövät paljon leipää, olisivatko kuidut syynä? Voin ja levitteiden puute? Erilaiset rasvat? Päällysteiden puute? Entäs se mummo, joka kastoi leipäpalaansa oliiviöljyyn ja suolaan? Vai olisiko korissa vielä jotain, jota en huomannut?
Individuaalit palat vai yhteinen käntty?
Minua väliin ärsytti se, että kreikkalaiset eivät koskaan leikanneet kunnolla leivänpalojaan pohjaan asti. MINUN korissani ei siellä asuessani ollut pohjastaan yhteenjääneitä paloja. En halunnut pöytää täyteen muruja, en silloin.
Nykyään melkein vihastun, kun minulle tuodaan eteen ohuita hetkessä kuivahtavia irtonaisia paloja. Mielummin murran leivän itse. Tämä rituaali liittää minut siihen pitkään ketjuun ruokailijoita, joille leivän murtaminen on symboli ehtoollisesta ja jakamisesta.
Se on hyvin havainnollista kreikkalaisessa kirkossa, jossa ehtoollisella käydessään saa palan sitä samaa leipää, jota kotonakin leipäkorissa on. Viinikin olisi varmaan samaa kuin kotona laseissa, jos sitä seurakunnalle tarjottaisiin. Kreikassahan sen juo vain pappi.
Evharistó, kiitos!
Lasi viiniä ja pala leipää maistuu yllättävän hyvälle. Vanhat ripottelevat vielä joskus hiukan suolaa leivälle, ihan kuten Suomessakin ennen tehtiin.
Olisiko viinissä salaisuutta? Sen juomisen perinnehän meiltä puuttuu. Kun kreikkalainen tarttuu viinilasiin, hän ei ala juoda humaltuakseen, vaan hän nauttii viininsä palan painikkeena. Viini ilman naposteltavaa on mahdoton ajatuksenakin. Ja kun vatsa on täynnä, loppu viinin lipitys siihen, kannun pohjat joutavat viemäriin tai ruoanlaittoon tai korkki kierretään pulloon.
Kohtuus kaikessa, se on opittu maailman keskipisteessä (= Medi Terraneum=mannerten keskellä, Välimeri), Delfoissa, jonka portin päällä tuo elämänohje on ollut. Sana evharistó, kiitos, on meille siirtynyt eukaristissa, kiitosateriassa, ehtoollisen kirkollisessa nimessä. Viini ja leipä, veri ja ruumiin ylösnousemus. Komeita ajatuskaaria rantatavernassa lounaalla tamariskin juurella. Puuttuuko vieläkin jotain?
Niin, miksi kreikkalaiset tuovat haarukan ja veitsen leipäkorissa? Mikseivät toisi, ruokailuvälineet ja leipä toimittavat samaa virkaa, niiden avulla ruoka siirtyy suuhun. Tosin vain leipä niellään. Sama tapa jatkuu kauempana idässä, leipä muuttuu yhä selvemmin aterioinnin välineeksi ja jopa tarjoilualustaksi.
Pöytäkumppanit
Vasta kierrettyäni ajatuksineni idän kautta aloin ymmärtää. Kun kreikkalainen istuu pöytään syödäkseen, ei hän syö yksin. Lounaalle ja illalliselle kokoonnutaan yhdessä perheen ja ystävien kanssa. Kun kutsutaan syömään, saatetaan sanoa Ela na fáme psomí (tule syömään leipää) tai Tha su stróso to trapézi (levitän pöydän eteesi).
Lisää vihjeitä antoi latina: cum panis = leivän kanssa (samaa leipää jakamassa oleva) > kumppani, company.
Leipäkori on keskellä pöytää, samalla niin tavalliset dipit. Kaikki käyvät itse murtamallaan leivänpalalla yhteisellä dippilautasella, haukkaavat palan, kastavat uudelleen, asia, joka Suomessa ei tulisi kuuloonkaan.
Pöytäkaveria kutsutaan nimellä sintrofos ja seurustelu pöydässä kantaa nimeä sintrofiá, kirjaimellisesti ´kanssa syöminen´. Saman pöydän alla jalkojaan pitävät muodostavat perheen, yhteisön, ja saatat saada kutsun lounaalle silloin kun sinulle sanotaan kane mu ligi sintrofíaa (=pidä minulle syöden seuraa). Pöytään kuuluu olennaisena seuranpito, keskustelu. Ruoka maistuu paremmalta seurassa, sanotaan.
Tuppisuuna istuminen, yksin syöminen ja oman annoksen mustasukkainen varjeleminen ruokapöydässä on Välimeren maissa vähintäänkin epäkohteliasta ja säälittävää. Vanha suomalainen riuskaa työntekoa ihannoiva perinne, jossa tulevan miniän työkelpoisuutta arvioitiin syömänopeudella, joutuu vanhojen kulttuurien maissa häpeään. Tankkaaminen on eri asia kuin ravituksi tuleminen.
Ruokailu on nautinto
Ruokailuun pitää myös käyttää aikaa, se on elämänlaatua. Ihminen on ainoa eläin, joka kykenee olemaan hotkimatta nauttiakseen mausta. Ravituksi tulemiseen liittyy olennaisesti paitsi keskustelusta nauttiminen, myös maun korostaminen.
Vaikka olisi kyse paastoruuista, on niiden määrä olla nautittavia, sillä miksi muutoin pöydässä istuisit? Kohtuullinen, epikurolainen maulla herkuttelu arkipöydässä on toivottavaa ja odotettua käyttäytymistä, arkiruoanhan erityisesti pitää olla maukasta eikä vain vatsan täytettä.
Tämä on oppitunti siitä, miten elämässä kannattaa nauttia pienistä iloista, miten monesta pienestä ilosta muodostuu suuri iloinen päivä. Katettu pöytä, pöytäseura, runsaasti aikaa aterialla, lasi viiniä ruuan kyytipoikana, herkullinen yksinkertainen ateria, kokemus yhteenkuuluvuudesta, siinä on tavoiteltava kokonaisuus.
Kreetalla on ennen ollut tapana kattaa pöydän päähän ylimääräinen sija, Eliaan paikka. Kuka tietää, jos Elias vaikka tänään sattuisi kulkemaan nälkäisenä ohi? Ja kun vieras tulee kaukaa, on juhlan hetki! Vieras, muualta tuleva, kséni, saa tarinankertojan paikan pöydässä. Se on velvollisuus, joka pitää kunnialla täyttää. Se sattuu usein meidän ulkomailta saapuvien osalle.
Jaettu leipä on jaettu ilo
Iloinen seuranpito pöydässä on laatuaikaa, siitä nautitaan kun siihen tarjoutuu tilaisuus, eletään hetkessä, ja unohdetaan kaikki muu. Väliin on aika paastota ja kieltäytyä nautinnosta, mutta kun juhlaan tarjoutuu tilaisuus, ei siitä kieltäydytä.
Ruoka tuodaan vanhaan tapaan keskelle pöytää ja joku vanhemmista miehistä tai naisista ottaa itselleen jakajan roolin. Hänen tehtävänsä on leivän murtaminen, juomien kaataminen ja hän huolehtii, että kaikki saavat. Hän annostelee herkkupalat vanhukselle, pikkulapselle, ulkomaiselle tai muulle kunnioitetulle vieraalle.
Avokätisyydestään hän saa muiden varauksettoman ihailun ja kunnioituksen varsinkin jos hänelle ei jää käteen edes jakojäännöstä. Jakaminen synnyttää keskustelun, se luo yhteenkuuluvuutta, se kertoo välittämisestä ja huolehtimisesta.
Samaa käyttäytymistä opetetaan perheen pienimmille siten, että aikuiset saattavat olla ottavinaan lapsen eteen tuodusta herkusta parhaimmat palat ja vielä kiittävät nauraen. Jakamisesta ei saa suuttua, omastaan, oli se kuinka vähän, pitää antaa toiselle se paras osa. Näin uskotaan lapsen oppivan arvostamaan ruokaa myös silloin, kun itse on saajana eikä antajana.
Toisen huomioonottaminen jatkuu myös kreikkalaisessa tavernassa: ateria saattaa olla vaatimaton, paikka vaatimaton, mutta sinut asiakkaana on huomioitu, sinua ei vain ruokita vaan ravitaan. Siinä on se suuri ero. Asiakasta ei palvele palvelija, vaan asiakas on ystävä, kumppani elämän pituisella matkalla, samaa leipää jakamassa.
Tule jakmaaan leipää kanssamme Vamosin Lazy Day-ruuanlaittopäivään!
Jokainen sessio päättyy yhteiseen ateriaan, jossa sekä leipä että ilot jaetaan!
Kun olet mukanamme ohjelmallisilla viikoilla, pidämme huolen, että pääset kanssamme sintrofiá-aterialle. Nämä yhteiset ruokailut ovat niitä hetkiä, joissa syntyy me-henki, yhteenkuuluvuus vahvistuu, oksitosiini alkaa virrata ja minä-minä väistyy taka-alalle.
Jos taas etsit kreetalaisia reseptejä luodaksesi yhteenkuuluvaisuuden hetkiä, käy puodissani! Kreetalaisesta keittokirjasta on apua!
