Voiko mustekala olla herkullista?

Diana Farr Louis´n Πανδαισια & Νηστεια στην Κρητη eli Kreetan juhlat ja paastot on ollut avoinna keittiöni pöydällä  jo pari viikkoa.  Etusivulla olevan tekstin mukaan olen saanut sen lahjaksi joltain  ruokaryhmältä 18 vuotta sitten. Ortodoksinen paastonaika on meneillään sekä Suomessa että Kreikassa, joten opus on hyvin ajankohtainen. Sen mustekalareseptit saivat minut haikailemaan Kreetan kevääseen kuuluvien herkkujen perään, sellaisten, joita  menneisyydessä monta kertaa tein. Mutta mistä saisi mustekaloja?

Poikkesin Tesoman Westeriin, jossa ennakkotieto uskoi sitä olevan. Pakkaskaapissa en sitä nähnyt, mutta palvelutiskin myyjä lähti kanssani penkomaan kaappia vielä syvemmältä kuitenkaan löytämättä ja sanoi nähneensä niitä kyllä varastossa. – Odotapa hetki!

Odotin hetken ja sain eteeni ison kilon pussin minikokoisia kahdeksanlonkeroisia, juuri sopivia himoitsemaani sapuskaan, hintaan 13,95. Ennakkotieto oli oikeassa. Samalla reissulla poikkesin Tampereen kauppahalliin, josta löytyi pari lonkeroa paljon kookkaammasta otuksesta irrotettuna, mutta hinta oli suhteeton, lähes 30 €/kilo. Ja sitä paitsi tuore kahdeksanlonkeroinen pitäisi vielä pakastaa – tai niin olen tottunut kahdeksanlonkeroiset mureuttamaan – joten sekin siirtäisi ajatuksen viikonlopun juhlaruuasta tuonnemmas. Kun auto oli parkissa Oriental Marketin edessä, poikkesin vielä sielläkin. Sen pakkasessa oli suuria seepioita, kilon pussi 9,90. Ei paha. Joten kyllä niitä mustekaloja löytyy, muutakin kuin pelkkiä renkaita.

Pakkauksen etiketti kertoi pussista olevan 40-60 perattua minikokoista kahdeksanlonkeroista (octopus). Muistin, että ne supistuvat kattilassa noin puoleen, joten kymmenen minitursasta voisi olla sopiva määrä kahteen pienehköön lounasannokseen.  Muistin myös miten voimakas haju jääkaappiin näistä otuksista tulee ja niin ladoin jäiset kokkareet kannelliseen sulatusrasiaan.

Seuraavana päivänä tuijotin rasiaa epäuskoisena. Sulanutta nestettä oli puoli rasiaa ja jossain siellä lillui muutama vaivainen haalean pinkki tursas. Vähänpä niitä oli, ja kahdelle pitäisi riittää. Ei auttanut alkaa sulatella lisää otuksia eikä siirtää ruuanlaittoa seuraavaan päivään, nälkäkin oli jo.

Olin jo kiikuttanut työpöydälle vaatekomeron takaseinällä säilyttämäni ison romeiko-pullon, niin ison ettei se mahdu keittiön kaappeihin. Romeiko on hanialaista alkuviiniä, jota ilman en osaa olla, muistuttaa kovasti kuivaa sherryä, mutta on punaruskeaa. Romeikon lisäksi tarvitaan hiukan oliiviöljyä, yhden sipulin, kymmenkunta minitomaattia, kourallisen persiljaa ja pari laakerinlehteä. Ei kummallisia aineksia. Ja pastaa. Tällä kertaa se oli italialaista punaisista linsseistä tehtyä fusillia.

Olen tottunut kypsentämään kahdeksanlonkeroiset eli tursaat omassa nesteessään. Sitä oli sulatusrasiassa niin paljon, että ajattelin kaiken irronneen jo sinne, mutta niin ei onneksi ollut. Ongin haarukalla pikkuruiset  tursaat teräskattilan pohjalle, levy täysille (ilman lisättyjä nesteitä siis) ja kansi päälle.  Ne alkoivat kiehua ja suhista melkein heti, kiertyivät elegantisti kiharoille, punastuivat ja supistuivat entisestään. Vaikka kuinka ihailisi niiden käyttäytymistä kattilassa pitää kantta pitää päällä ja laittaa toinen korva kattilan viereen, tätä ruokaa kun pitää kuunnella!

Hyvä että ehdin sipulin pilkkoa kun jo suhinan muuttumisesta rapinaksi tiesin nesteen haihtuneen. Kansi pois ja kuivan kattilan pohjalle desin verran romeikoa. Oi mikä tuoksu!  Juuri kun viinin viimeiset pisarat olivat haihtumassa, kaadoin kattilaan noin puoli desiä oliiviöljyä. Tuoksu muuttui heti toisenlaiseksi. Se palautti mieleeni vanhan keittiöni, sen komean mustavalkoisen laattalattian ja ikkunan ulkopuolella kasvaneen aprikoosipuun ja sen  miten viisivuotias sörkki haarukalla jokaista tursasta varmistaakseen, ettei  joukossa vain ollut yhtään seitsemänlonkeroista…

Nyt oli silputun sipulin vuoro päästä kuullottumaan öljyyn, ja parin minuutin kuluttua lisäsin (mini)tomaatit ja laakerinlehdet. Sekoitin, ettei sipuli kärähtäisi ja lisäsin tipan vettä (= 1/2 desiä), sillä  tomaattien kuoret eivät vielä olleet rikkoutuneet eivätkä luovuttaneet nesteitään kattilan pohjalle. Pyörittelin niitä hetken ja lisäsin sitten pastan vaatiman nesteen. Pastaa oli noin 125 g pastaa, joten vettä tarvittaisiin puolta enemmän. Sen alkaessa kiehua lisäsin persiljasilpun sekä pastan ja pyöräytin pippurimyllyä muutaman kierroksen. Pasta tarvitsi kymmenen minuuttia.

 

Mustekaloihin ei useinkaan tarvitse lisätä suolaa, siinä on sitä jo paljon meren antimena. Ihan lopussa voit tarkistaa suolan määrän. Meillä oli tapana lisätä kattilaan muutama oliivi suolan sijaan! Väliin esivalmistelin niitä liottamalla jos ne olivat kovin suolaisia tai niitä oli paljon. Tähän määrään riittää 3-4 oliivia.

Ruoka valmistui vauhdilla, hyvä kun ehdin pöydän kattamaan ja jäljet siivoamaan. En päästänyt lientä kokonaan haihtumaan, vaan jätin sitä kattilan pohjalle ohuen kerroksen. Sitä pari lusikallista pastan päälle ja a vot! Tästä tuli pieni lounas kahdelle naiselle. Me tosin jäimme nuolemaan näppejämme, enemmänkin olisi pääjalkaisia saanut olla… eikä hintakaan ollut paha, noin 3 euroa annos…

Mustekaloja merissä riittää, joten näitä voi syödä hyvällä omallatunnolla.

Tässä vielä tarpeet:

  • 10 minioktopusta
  • 1 dl sherryä tai romeikoa
  • ½ dl oliiviöljyä
  • 1 sipuli
  • 2 laakerinlehteä
  • 10 minitomaattia
  • kourallinen persiljaa
  • pippuria
  • 125 g pastaa
  • vettä
  • (muutama oliivi)

 

Jos hyllyssäsi ei vielä ole kreetalaisen keittokirjaa, löydät sen täältä.

Jätä kommentti

five + eleven =