Asetuttuani Kreetalle halusin oppia ymmärtämään arkea. Etsin selityksiä, kyselin ja opiskelin, luin. Opettelin kielen. Vieraan kulttuurin hienoudet ja lainalaisuudet alkoivat aueta.

Miksi toimitaan niin kuin toimitaan? Miksi etelärannikko on jyrkkä ja pohjoisrannikolla on rantatasankoja? Miksi vuorten huipuilla on kirkkoja ja mihin rotkot repeävät? Mitkä syyt ovat saaneet kylän syntymään juuri tähän? Mitä kutsu vierailulle tarkoittaa? Paastotaanko oikeasti? Uskallanko ajaa vuoriston teillä? Mitä Kreetalla tapahtuu talvella? Syödäänkö täällä rikkaruohoja?

Kun en löytänyt voita enkä kermaa saatikka mieleistäni kahvia, oli hylättävä ranskalainen keittiö ja kaivettava lahjaksi saatu oliiviöljypullo esille. Oli opeteltava käymään lihakaupassa, ostamaan outoja vihanneksia ja haettava leipä leipomosta. Oli opittava tappamaan kukko, perkaamaan seepia ja paistamaan perunat öljyssä.

Mies opetti perunaomeletin, villiparsan ja etanat. Valmisti jänisstifadon, trahanákeiton, kantoi kotiin valkoisia juustoja ja gravieraa. Opettelin maistamaan ja puhumaan. Naapurit auttoivat, kutsuivat keittiöönsä, antoivat reseptejä, näyttivät miten kauhaa pidellään ja miten kaneli muuttaa purjopadan.

Nolo juttu. Sulhaseni toi minulle pullon oman perheensä oliiviöljyä. En ymmärtänyt siitä mitään, se näytti oudolta ja piilotin sen siivouskaapin perälle.

Tuli syksy ja oliivinkorjuu. Pääsin oliiviöljypuristamoon. Pääsin siivomaaan oliivitarhaa korjuun jälkeen. Saimme suvun vanhan umpeenkasvaneen oliivitarhan kylän ylärinteiltä. Siivosimme sen, puut toipuivat, saimme satoa.

Vanha sananlasku sanoo jotenkin näin: se, joka kylvää viljaa, ajattelee ensi vuotta, se, joka istuttaa viiniköynnöksen, suunnittelee elämäänsä vuosikymmenen päähän ja se, joka istuttaa oliivipuun, suunnittelee vuosituhansissa.